Yhdentahden

Tuleekohan tästä nyt sitten hyvä päivä, mietin. Neiti näpsä hymyili minulle. Tuo aamujunien kruunamaton kuningatar. Ei siihen hän on aivan liian nuori. Siis Prinsessa. Silmissänsä tuikki onni, ei en kysynyt miksi. Ääni soi vieläkin mielessäni, kaikuu korvissani, ah niin kaunista sävelmää.
Tekisi mieli viheltää, mutta enhän minä osaa. Viheltelen siis sisäänpäin? Onkohan se mahdollista?
Luulisi sen taidon oppia, kun sanovathan jotkut että pieraisevat sisäänpäin. On siinä sulkijalihakset kovilla. Mieti nyt… elämää suurempi rusautus tulos, kaasuuntuneena suoleen… ja sitten pinnistät.
Puristat perseellä armottomasti kuin Salakka Kummeleissa. Posket punaisina, suu viivaksi jähmettyneenä ja silmä huutavat duo’ona hoosiannaa! Kuulostaa lähes vaaralliselta, minusta.

Osastosta Kiikkaa kiikkaa eli keinutuolimuisteloista tulee mieleeni hetki kivisodan jälkeisestä varusmiespalveluksesta. Vieläkö muuten käytetään nimitystä varusmiespalvelus, minä vain mietin.
Vai onkohan nykyinen virallinen nimitys asepalvelus? Näin automaation ja atk:n aikakautena.
Aseet palvelee ja miehet hengaa messissä, merivoimissa ainakin, uskoisin. Lehtikirjoitteluista voisi kyllä päätellä että näin on. Siis iso huoli siitä kuinka pojista kasvaa miehiä rasittumalla. Eihän se sovi!! Kyllähän tuollaisen aika on jo ohi, parempi sekin olisi hoitaa pleisteissonilla. Joukkojen siirrotkin olisi niin paljon helpompia, ja hei turvallisia! Ja jos menisi oikein huonosti, niin virta pois ja uusi peli! Yksinkertainen on kaunista.

Siis mistäs mä nyt oikein rupesin kertoon, piti siis kertomani tuosta sisäänpäin
piereskelystä, että silloin kivisodan jälkeen tuvassamme oli yksi kaveri joka kehaisi että hallitsee ton sisäänpäinrusautuksen. Ja pojat mikä leija!!! Varmaankin oli stefassa jotain vikaa, koska ääntä ei kuulunut, mutta tupa tyhjeni nopeammin kuin koskaan!! Siis hajutonta ei ainakaan ole edes olemassa. En usko!

Matka loppuu!