Wednesday, June 20, 2007
Runottaako?
Elämän tässä vaiheessa on syytä katsoa peiliin ja palata bloggeriin purkamaan patoutuneita tunteitaan.
Minä olen katsellut itseäni sillä silmällä jo pidemmän aikaa. No en todellakaan peilistä, siihen olen aivan liian vanha. Mutta... sillai niinkuin olen katsonut itseäni sisään päin, argh kuinka vaikeata on aloittaa. Ja lukeekohan tätä koskaan edes kukaan, paitsi minä itse itseäni ihmetellessä. Niin se katoaa vähäinenkin ajatus, kun mietin että mitä minä mietin ja minkä takia minä mietin että mitä minä mietin, niin ja mietinkö kuitenkaan?
Kirjoitan mielelläni runoja, siis sellaisia tajunnanvirtaplöräyksiä. RUPS ja se on siinä. Runo.
Niin en kärsi siis ummetuksesta, mielessäni. Muutoin on sekin joskus ollut vaivana, ei kovin pahana onneksi. Sehän vaikeuttaisi kävelyäkin.
Miksiköhän minä muuten niitä runosia edes kirjoitan? Onkohan minulla jokin tauti? Akuutti Runotusripuli, esiintyy keski-ikäisillä miehillä, jotka elävät hallusinaation omaisessa perätilassa. RUPS.
Vai voisikohan kaikki juontaa jo lapsuudesta, ajatella. Kaikkihan voi tunnetusti riippua rintaruokinnasta tai sen puutteesta, anteeksi äiti. Tuossahan voikin olla osatotuus, ja samalla syy siihen, että miksi koen vieläkin tarvetta hypistellä rintoja. Voi äiti, minkä olet pojallesi tehnyt. Ehkä minä taasen tapojeni mukaan liioittelen. Ehkä. Kuten silloin kun sanoin että minulla on kaksikymmensenttinen. Eihän se nyt ihan pitänyt paikkaansa, koska minulla oli kaksi viisisenttistä ja yksi kymmensenttinen, laskin ne vain yhteen, kaksikymmensenttisen saadakseni.
On se ihmeellistä. Elämä. Ajattele nyt, kaveri miettii miksi kirjoittaa runoja ja heti on tissi suussa. Mieletöntä. Tai ihan vaan normaalia. En tiedä. Pitäisi perustaa sellainen vertaisryhmä, voitaisiin äijä porukassa olla matsoja ja kehua vuorotellen kirjoittavamme runoja ja roikkuvamme aina tisseissä kun siihen tulee tilaisuus. Ehkä minä en olekkaan yksin. Tämän ongelmani kanssa. Onko se edes ongelma?
... jäänpä pohtimaan.
Minä olen katsellut itseäni sillä silmällä jo pidemmän aikaa. No en todellakaan peilistä, siihen olen aivan liian vanha. Mutta... sillai niinkuin olen katsonut itseäni sisään päin, argh kuinka vaikeata on aloittaa. Ja lukeekohan tätä koskaan edes kukaan, paitsi minä itse itseäni ihmetellessä. Niin se katoaa vähäinenkin ajatus, kun mietin että mitä minä mietin ja minkä takia minä mietin että mitä minä mietin, niin ja mietinkö kuitenkaan?
Kirjoitan mielelläni runoja, siis sellaisia tajunnanvirtaplöräyksiä. RUPS ja se on siinä. Runo.
Niin en kärsi siis ummetuksesta, mielessäni. Muutoin on sekin joskus ollut vaivana, ei kovin pahana onneksi. Sehän vaikeuttaisi kävelyäkin.
Miksiköhän minä muuten niitä runosia edes kirjoitan? Onkohan minulla jokin tauti? Akuutti Runotusripuli, esiintyy keski-ikäisillä miehillä, jotka elävät hallusinaation omaisessa perätilassa. RUPS.
Vai voisikohan kaikki juontaa jo lapsuudesta, ajatella. Kaikkihan voi tunnetusti riippua rintaruokinnasta tai sen puutteesta, anteeksi äiti. Tuossahan voikin olla osatotuus, ja samalla syy siihen, että miksi koen vieläkin tarvetta hypistellä rintoja. Voi äiti, minkä olet pojallesi tehnyt. Ehkä minä taasen tapojeni mukaan liioittelen. Ehkä. Kuten silloin kun sanoin että minulla on kaksikymmensenttinen. Eihän se nyt ihan pitänyt paikkaansa, koska minulla oli kaksi viisisenttistä ja yksi kymmensenttinen, laskin ne vain yhteen, kaksikymmensenttisen saadakseni.
On se ihmeellistä. Elämä. Ajattele nyt, kaveri miettii miksi kirjoittaa runoja ja heti on tissi suussa. Mieletöntä. Tai ihan vaan normaalia. En tiedä. Pitäisi perustaa sellainen vertaisryhmä, voitaisiin äijä porukassa olla matsoja ja kehua vuorotellen kirjoittavamme runoja ja roikkuvamme aina tisseissä kun siihen tulee tilaisuus. Ehkä minä en olekkaan yksin. Tämän ongelmani kanssa. Onko se edes ongelma?
... jäänpä pohtimaan.
